Maailman paras muumimuija Janssonin Tove asusti elinkumppaninsa Tuulikki Pietilän kanssa kolmisenkymmentä kesää pikkuisella Klovaharun-saarella, joka sijaitsee Porvoon edustalla. Saarelle tehdään kesäisin retkiä yhden viikon ajan. Retket myydään loppuun hetkessä, koska veneeseen mahtuu kerrallaan vain muutama ihminen.
Mun ja äitin on pitänyt tehdä saarelle retki kolmena kesänä. Nyt vihdoin neljännellä yrittämällä päästiin matkaan. Ja vittu melkein perille asti!
- Ekana kesänä me ei saatu retkeä varattua, koska olimme liikkeellä liian myöhään.
- Tokana kesänä meillä oli retki varattuna, mutta Pori Jazz sattui olemaan samaan aikaan, ja se oli ainut päivä, joka sopi mulle. Päätettiin perua retki ja lähteä sittenkin jazzeille.
- Kolmantena kesänä meillä oli retki jälleen varattuna, mutta viimeisenä iltana tuli ilmoitus, että retki on peruttu tuulisen sään vuoksi. Saarelle rantautuminen on kuulemma kovalla tuulella mahdotonta.
- Neljäntenä kesänä, eli nyt, meillä oli retki jälleen varattuna. Olimme varanneet sen jo tammikuussa. Oltiin innoissamme, koska peruutusviestiä ei tullut viimeisenä iltana. Suunnittelin jo ihan kirjoittavani saaresta artikkelinkin Salkkarin matkailusivuille.
Ajettiin Salosta Porvooseen ja sieltä lossin kautta Pellinkiin, josta vene lähti. Meitä oli kahdeksan ihmistä oppaan ja kipparin lisäksi.
Vene keikkui ahdistavasti koko matkan, ja vettä roiskui päälle. Keikkuminen yltyi mitä kauemmas rannikosta edettiin. Puolen tunnin päästä olimme saaren edustalla.
Ja sen pidemmälle emme ikinä päässeet. Kippari ilmoitti, että nyt on niin, että tuuli on yltynyt ja aallot ovat yksinkertaisesti aivan liian korkeat rantautumiseen.
Quelle surprise! Oli kuulemma viikon ensimmäinen retki, joka epäonnistui. Vielä pari tuntia aiemmin lähtenyt aamuretki oli sujunut hyvin. How can my life always be like this. Aina menee kaikki MELKEIN niin kuin elokuvissa. Nästan. Ja sain muuten jollain ilveellä mahdutettua neljää eri kieltä tähän yhteen kappaleeseen.
Muutenkaan en nauttinut retkestä yhtään, vaan vaappuvassa purtilossa oleminen sai mielen levottomaksi. Mä olen alkanut pelätä merta iän myötä. Se on niin valtavan kokoinen ja kätkee pintansa alle vaikka mitä arvaamatonta. Rannalla ei oikein tajua, kuinka paljon voimakkaampia aallot ovat avomerellä. Veneellä tai laivalla ollessa mulla on tapana katsella lähellä olevia saaria ja pohtia, mihin olisi lähin matka uida, jos vene uppoaisi.
Opas kertoi, että syysmyrskyjen aikana pieni Klovaharun-saari on välillä huuhtoutunut kokonaan aaltojen alle. Saarella oleva huussi on saaren kolmas, koska myrskyt ovat tuhonneet kaksi ensimmäistä. Jos aallot ovat olleet kovat, saarelta ei ole päässyt pois. Mitään puhelinta Tovella ei ole saarella ollut, vaan hän on viestitellyt valosignaalein veljelleen Larsille, joka on asunut Pellingissä.
Mutta olihan meillä nyt ihan kiva roadtrip äidin kanssa. Nähtiin matkalla muun muassa hylätty vanhainkoti:
Sen lisäksi käytiin paluumatkalla Heurekassa katsomassa eläinten Body Worlds, jota äiti ei ollut vielä nähnyt:
Näyttely on muuten todella hieno ja suosittelen sitä ihan jokaiselle iästä riippumatta. Siellä alkaa ihan tosissansa pohtia maailmaa ja elämän monimuotoisuutta, elefanttia kärsineen, haita rasvamaksoineen ja kirahvia voimakkaine sydämineen, jonka on oltava tarpeeksi vahva pystyäkseen pumppaamaan verta koko korkean kaulan kautta aivoihin. Mitä enemmän tätä elämää pohdin, sitä enemmän tajuan, etten loppupeleissä tajua siitä yhtään mitään.
Niin kuin en tajua sitäkään, miksi emme edes neljännellä yrityksellä päässeet muuminaisen saarelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti