Ennen Helsinkiin muuttoa mä opiskelin monen vuoden ajan Turussa ja kävin töissä Salossa. Asustin ylioppilaskylän yksiössä ja vanhempien yläkerrassa miten sattui. Suhasin moottoritietä edes takas takas edestakas niin paljon, että tulen koko elämäni muistamaan kaikkien sen liittymien, kylttien ja puiden sijainnit. Yleensä mulla oli aikaa siirtyä koulupäivän jälkeen töihin korkeintaan tunti. Oma auto oli siis välttämätön.
Tuollainenhan tekisi hulluksi, voisi joku ajatella, mutta mua se ei tehnyt. Viihdyin molemmissa kaupungeissa ja kavereita oli kummassakin. En ikinä yrittänyt etsiä Turusta töitä. Nautin myös aivan perkeleesti paikasta toiseen siirtymisestä, ajamisesta.
Mä yritän kovasti olla maailmanparantaja. Vastustan turkistarhausta, syön paljon kasvisruokaa ja vihaan sitä, kun ihmiset ottavat jokaiseen ostokseen uuden muovikassin. Toisaalta en halua edes ajatella sitä kilometrimäärää, jonka oon elämäni aikana lentänyt tai ajanut. Oon tekopyhä paskiainen, aikamoinen.
Mun elämän yksi parhaista päivistä oli 16. kesäkuuta sinä vuonna kun siirryin lukion toiselta kolmannelle. Olin juuri päättänyt Nokialla kahden viikon kesätyöpestin, kahdeksan viikon kesäloma oli edessä ja olin ollut samana päivänä inssissä ja saanut ajokortin. Hyppäsin ensimmäistä kertaa elämässäni yksin autoon ja ajelin monta tuntia pitkin kesäistä, silloin vielä vilkasta Saloa, kuuntelin musiikkia ja meinasin pakahtua onnellisuuteen. En voinut uskoa, että sain ajaa itse ihan minne ikinä halusin.
Nykyinen autoni, jota en ole koskaan vienyt Helsinkiin, on ollut mulla pian kymmenen vuotta. Se on Volkkari ja tummansininen. Kaksi viikkoa sitten iskältä tuli Whatsapissa huonoja uutisia: auto oli hyytynyt kesken ajon. Sen moottori oli hajonnut niin pahasti, ettei sitä ollut ehkä enää järkeä korjata.
Osa musta tuntui kuolevan ton uutisen kuullessani. Se on aika kornia mutta toisaalta kai ymmärrettävää, koska oon viettänyt Volkkarin kanssa niin tiiviisti melkein koko aikuisikäni. Sillä on kuskattu porukkaa bileisiin, ystävää ostamaan raskaustestiä ja myöhemmin kyyditetty ystävän lapsia. Monet asiat ovat kymmenen vuoden aikana muuttuneet, mutta Volkkari on pysynyt samana.
Mahtaako olla yhtäkään ihmistä, jonka kanssa olisin viettänyt yhtä paljon aikaa ja ollut yhtä monessa paikassa. Jonka kuullen laulanut yhtä paljon musiikin mukana kurkku suorana, jolle olisin jutellut itsekseni, jota olisin vihaisena aikuisiällä lyönyt tai jonka kuullen itkenyt niin vitun lujaa. Tai joka olisi tavannut niin paljon mun elämään kuuluneita ihmisiä.
Vielä viime kesänä aina tuntiessani oloni surulliseksi lähdin yksin ajelemaan kauas, kuuntelin musiikkia ja olin poissa pitkään. Rakastan pitkiä automatkoja, ja ne ovat pianon soittamisen ohella mulle parasta terapiaa.
Unohdan luultavasti hypätä oikealla pysäkillä pois, kun oon niin keskittynyt kirjottamaan. Volkkari on edelleen korjaamolla eikä välttämättä tule takaisin. Tuntuu jotenkin oudolta ja tyhjältä mennä Saloon, kun kotiovella ei ole vastassa vanhaa hyvää ystävää. Ehkä Volkkarilla oli sama fiilis mun muuton jälkeen ja päätti pistää pelin poikki. Mutta niin se menee, tämä menneisyydessään usein piehtaroiva liika-ajattelija saa jälleen kerran hämmästyksekseen todeta, että ennen oli ennen ja nyt on nyt.
🙁
VastaaPoista