Mä oon kärsinyt 13-vuotiaasta lähtien, siis yli puolet elämästäni, pakko-oireisesta häiriöstä nimeltä trikotillomania. Trikotillomaniassa ihminen kokee pakonomaista tarvetta nyppiä irti kehonsa karvoja. Mulla häiriö on aina kohdistunut hiuksiin.
Muistan vielä päivän, jona se kaikki paska alkoi. Oli uudenvuoden aatto ja katsoin elokuvaa yksin sohvalla. Hiplailin hiuksiani sormilla ja löysin omituisen tuntuisen, kiharan ja säkkyräisen hiuksen. Nyppäsin hiuksen irti ja aloin tutkia sitä. Sen jälkeen aloin etsiä lisää samanlaisia outoja hiuksia ja nyppiä myös niitä irti.
Muutaman viikon päästä huomasin tekeväni samaa yhä useammin, koska se tuntui hyvältä ja rauhoitti. Lopulta siitä oli muodostunut automaattinen tapa, jota tein lähes koko ajan ja jota en enää tiedostanut tekeväni. Koulukaverit alkoivat kiinnittää siihen huomiota, ja rippileirillä joku jätkä, jonka kanssa en ollut koskaan puhunut, sanoi että mä olen "se tyttö, jolla on käsi aina hiuksissa".
Kaverit ja perheenjäsenet käskivät usein lopettamaan. Lopetinkin aina, mutta vain hetkeksi kunnes jatkoin huomaamattani uudestaan. Kotona pidin hiuksia ponnarilla ja käytin pipoa ja hanskoja sisälläkin, mutta ihan sama mitä yritin niin hetken päästä kädet olivat taas hiuskarvojen kimpussa. En aina nyppinyt hiuksia irti vaan joitakin hiuksia vain katkoin - ja lopulta olin katkonut niitä niin paljon, että ihmiset luulivat että hiuksiani oli leikattu kerrostetusti. Kaljuja kohtia ei sen sijaan onneksi ehtinyt syntyä.
Loppusyksyllä 2015 ennen Torontoon lähtöä ongelma meni todella vittumaiseksi, kun kirjoitin gradua. Halusin saada gradun valmiiksi ennen matkaa ja kirjoitin sitä joka päivä useita tunteja. Noiden päivien aikana lattia tietokoneeni alla oli täynnä revittyjen ja katkottujen hiusten muodostamia kasoja. Siivosin hiukset roskiin joka yö kun lopetin, ja seuraavana päivänä lattia täyttyi niistä uudestaan. Ja jos totta puhun, niin en jaksanut silloin edes välittää. Tiesin, etten voinut ongelmalle mitään, ja hiusten nyppiminen tavallaan rauhoitti ja auttoi keskittymään stressaavaan kirjoittamiseen paremmin.
Koti ei ollut ainoa paikka, jossa sain hävetä lattian hiuskasoja. Niitä sain siivota monen vuoden ajan yliopiston luentosaleissa, lentokoneessa, bussissa, elokuvateattereissa ja ravintoloissa. Sekä lattioilta että omilta reisiltä ja rinnuksilta.
Mutta on olemassa ihmisiä, jotka pääsevät tupakasta eroon. Ja myös minä olen päässyt eroon trikotillomaniahelvetistä. En voi vieläkään uskoa sitä.
Trikotillomania loppui sinä päivänä kun saavuin ensimmäistä kertaa Torontoon, tammikuussa 2016. En todellakaan tiedä, mitä siinä oikein kävi ja miksi niin kävi. Mutta jotenkin uusi tuntematon elämä ja ympäristö vaikuttivat siihen, että luovuin ihan huomaamattani joistain vanhoista tavoistani. Ehkä olin myös miettinyt, miten noloa olisi ollut, jos Kanadan kimppakämpän lattiat olisivat olleet täynnä mun hiuksia kaiket päivät.
Jossain vaiheessa huomasin olleeni jo kuukauden nyppimättä hiuksia, ja vaikka välillä stressasi paljonkin, niin kädet eivät enää menneet hiuksiin. Välillä ne olisivat ehkä halunneet mennä, mutta koska olin pystynyt elämään kuukauden ilman nyppeilyä, en halunnut missään vitun nimessä aloittaa sitä enää uudestaan.
Tämän vuoden tammikuussa tuli vuosi siitä kun lopetin. Tänä keväänä huomasin hiusteni kasvavan kunnolla ensimmäistä kertaa 15 vuoteen. Niistä on tullut paksummat ja pidemmät kuin koskaan. Yksi syy on varmasti se, että lopetin hiusten värjäämisen pari vuotta sitten.
Mutta veikkaan että sekin auttoi ettei niitä repinyt rikki tai irti joka jumalan päivä.
Aim sou praud.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti