Tiedonjanoinen tytteli

Mä olen nykyisin hervottoman tiedonjanoinen tytsykkä. Mä haluaisin tietää ja ymmärtää kaiken maantiedosta, uskonnoista, kulttuureista, aatteista, aikakausista, biologiasta ja jopa ehkä fysiikastakin. Mä oon hiton kateellinen ihmisille, jotka osaa puhua suomen, ruotsin ja englannin lisäksi jotain kieltä sujuvasti. Mä haluaisin jaksaa lukea kaikki maailman arvostetuimmat romaanit etukannesta takakanteen ja muistaa kaiken lukemani. Saan suuren ärsyyntymiskohtauksen silloin, kun musta tuntuu että mun pitäisi tietää jostain asiasta jotain ja huomaan, etten tiedä asiasta yhtään mitään. Jos mä vaikka törmään netissä nimeen Aatos Erkko, enkä tiedä tai muista kuka Aatos Erkko -niminen henkilö oli, mun on pakko sännätä googleen äkkiä ennen kuin kettuunnun kuoliaaksi tietämättömyydestäni. Mä en halua tietää asioita siksi, että voisin päteä tiedollani. Tosin en kyllä kiellä, etteikö olisi huikeeta pestä älykkökaverit sata-nolla Trivial Pursuitissa tai osata taidokkaasti osallistua historiallisia tapahtumia koskeviin väittelyihin tai voittaa miljoona euroa Haluatko miljonääriksi -ohjelmassa, jota ei kylläkään enää ole. Ehkä mä haluan tietää siksi, että mä tiedän että tiedolla pääsee eteenpäin. Monista tiedoista ja taidoista on hurjasti hyötyä, esimerkiksi venäjän kielen taitoa arvostettaisiin joka paikassa nykyisin.  

Mutta kaikista eniten mä haluan tietää siksi, että mulle vaan on viime vuosien aikana tullu sellainen tunne, että haluan tietää. Haluan tietää tästä maailmasta jossa olen ja että miksi asiat on niin kuin ne on tässä maailmassa jossa olen. Mä haluaisin juuri nyt hemmetisti takaisin peruskoulun ja lukion tunneille istumaan, voisin jopa aloittaa koulunkäynnin alusta, että pääsisin oppimaan oppitunneille, ettei tarvitsisi tehdä sitä nyt siellä helvetin googlessa yksinään vain lamppu seurana. Voi hittolainen miten mua risookaan se, että peruskoulun oppitunneilla mä vaan piirtelin kukka-asetelmia ja muumeja vihkoihini ja unelmoin ensisuudelmista, kun silloin ei olisi muuta tarvinnu tehdä kuin istua ja kuunnella. Nyt mun täytyy päntätä. Mä luen joskus iltaisin vanhoja koulukirjojani ja -vihkojani opiskellakseni koulussa opetettuja asioita, jotka jo kerran opiskelin. Oon huomannu, että jopa ala-asteen kirjoissa on rutosti asioita, joita mä en enää osaa enkä ole varmaan koskaan osannutkaan. Jotkut asiat on jääny paremmin päähän kuin toiset. Mä oon aina osannu luetella planeetat järjestyksessä auringosta poispäin, mutta mä en osaisi sijoittaa kuin ehkä viisi Afrikan maata kartalle.  

Mä olin kyllä tosi hyvä koulussa, varsinkin yläasteella, mutta se oli pinnallista. En mä kaikkea todellakaan oppinu, mutta kokeisiin mä luin helvetin hyvin. Peruskoulun kokeissa kyseltiin todella pikkutarkkoja kysymyksiä. Välillä oli sellainen olo, ettei ollu väliä että ymmärsikö kokonaisuudet, kunhan muisti yksityiskohdat. Yhdessä ala-asteen historiankokeessa piti muistaa, kuinka monta villasukkaparia jonkun luostarin nunnat kutoi vuodessa. Voi hertsileijaa sentään, sanon minä. Seiskaluokan historiankokeessa mä olin kirjoittanu yhteen vastaukseen, että ”taistelussa menehtyi todella suuri määrä englantilaisia”, mutta opettaja oli kirjoittanu päälle punakynällä: ”EI! Vaan jopa kymmeniätuhansia”. Olin vähän ihmeissäni silloin ja olen vieläkin. Kokeiden jälkeen kyseltiin aina innoissaan toisilta, että mitä numeroita oli tullu, ja mainostettiin omaa numeroa. Kerran meidän Juhani-sijaisope paljasti heti aamulla, että tänään palautettaisiin äikänkokeet ja kuulemma yksi henkilö oli saanut kympin. Sitä sitten koko päivä arvuuteltiin, että kuka sen kympin on saanu. Kuka on ollu PARAS. Ei sellaisessa ympäristössä varmaan asioita opikaan, kun tärkein tavoite ei ole oppiminen vaan hyvän numeron saaminen. Mutta joo, ei kai ne asiat silloin kovin aidosti olisi kiinnostaneetkaan. 

Oon tuumiskellu täällä suuressa päässäni, että tää taitaa olla normaali ilmiö, siis tämä, että asiat ei vielä kouluiässä kiinnosta niin aidosti, mutta näin aikuisiässä maailmanmeisingit alkaa pyöriä mielissä. Sen huomaa jo siitä, että ryypiskelyiltamissa puheenaiheet alkaa mennä politiikkaan ja uskontoihin yhä enenevissä määrin, oli paikalla sitten naisia tai miehiä tai kaikkia. Oon tosin huomannu myös sen, että joitain tietoja arvostetaan paljon enemmän kuin toisia – varsinkin historian osaamista ihannoidaan. Monet pitäisi mua sivistymättömänä, jos mä en tietäisi, että kuka oli Abraham Lincoln, mutta sillä ei ehkä olisikaan niin paljon väliä, että tunnistaisinko Suomen yleisimmät lintulajit tai osaisinko sijoittaa niitä Afrikan maita kartalle. Ja sitten on tietty niitäkin ihmisiä, joiden mielestä tyhmyys on muodikasta. Jotkut haluaa pitää kovaa mekkalaa siitä, ettei niillä ole mitään käryä, että itsenäistyikö Suomi 1200- vai 1900-luvulla eikä oikeastaan kiinnostakaan vittujakaan. Sellaisia ihmisiä on aika työlästä yrittää arvostaa. Mutta joo, tuskin mäkään tosissani enää yläasteelle takaisin haluaisin. Lukeminen on paljon mukavampaa, kun kukaan ei pakota lukemaan.

 

Mutta taitanee olla parempi, että lopetan tämän hölötyksen tähän paikkaan. Mä lähden huomenna piknik-risteiylle, hihih. Amorellalla Maarianhaminaan ja Gracellä takaisin. Oon ollu viimeksi piknik-risteilyllä 90-luvulla. Ei tässä taida mitään järkeä olla, mutta pitää vain tehdä jotain, kun on vapaa viikonloppu. Ja laivan buffetissa on ihanaa olla!