Kuuba, osa 3: Havanna

Hola chicos y chicas! Tää on mun viimeinen Kuubaa käsittelevä kirjoitus, ja ehkä parempi niin, koska matkasta on aikaa melkein kuukausi. Tai mitäpä väliä sillä on? Musta ois oikeestaan kivaa kirjoittaa tänne blogiin esimerkiksi Pariisin-matkasta, jonka mä tein heinäkuussa 2002, joten kuukausi sitten tehty Kuuba-reissu ei voi olla hirrrveen häpeällisen wanha juttu. Mutta jepulis. Mä kerroin viimeksi Varaderosta, joten tänään kerron la Habanasta. Laitan messiin muutaman kuvan ja myös videon olisin laittanu, mutta se ei suostu toimimaan täällä. Voihan video! =(

Me matkattiin Varaderosta Havannaan ja takaisin linja-autolla. Matka turistirysästä pääkaupunkiin kesti muistaakseni noin kolme tuntia. Menomatkalla säätila oli pirun masentava, nimittäin vettä tippui taivaalta siihen malliin kuin olisi hurrikaani ollu tuloillaan. Havannassa sää onneksi vähitellen aurinkoistui. Mä en tällä hetkellä tätä kirjoittaessani oikein ymmärrä, että mä olen oikeasti käynyt Havannassa, enkä oikeastaan tajunnut olevani siellä edes silloin kun siellä olin. Jotenkin se meni ihan ohi. Mä olin kuvitellu, että Havanna olisi persoonallinen ja aivan omanlaisensa kaupunki, mutta kaupungin katuja talsiessani huomasin Havannan muistuttavan paljonkin muita kaupunkeja. Mulle tuli Havannasta ihan ekana mieleen Pietari, mikä oli mulle suuri yllätys! Mä kävin Pietarissa kesällä 2012 ja luulin nyt olevani siellä uudelleen. Monet Havannan rakennukset oli samantapaisia kuin Pietarissa, ja myös Havannan Ladat muistutti Pietarista, nimittäin molempien kaupunkien teillä kulki hitosti vanhoja Ladoja.

Mun sanoilla ei tosin ole suurta arvoa, koska oon ollu Pietarissa vain kerran ja silloinkin päiväristeilyllä, MUTTA äiti oli samaa mieltä kuin minä, ja äiti on sentään käynyt monta kertaa Venäjällä 80-luvulla! Äiti sanoi, että Kuuballa ja Venäjällä oli monia yhdistäviä piirteitä. Ensinnäkin Kuubassa oli jokaisella retkellä mukana paikallisopas. Esimerkiksi meidän lentokenttäkuljetuksessa oli sekä tulo- että lähtöpäivänä suomalaisen oppaan lisäksi paikallisopas mukana, enkä oikein ymmärtäny, että oliko hänellä muuta tehtävää kuin vain olla, koska suomalainen opas hoiti puhumisen. Äiti kertoi, että myös Venäjällä oli 80-luvulla ollu aina paikallisopas mukana. Ja sitten ne vessanaiset! Kuubassa oli melkein jokaisessa vessassa vessanainen, joka seisoi vessan ovella, huolehti vessan siisteydestä ja antoi palan vessapaperia, ja tälle vessanaiselle piti sitten heittää jokunen killinki. Hotellihuoneen vessassa niitä ei sentään ollu. (Vittu jos olisi sielläkin ollu!! :D) Mutta niin, äiti kertoi nähneensä vessanaisia pirusti jo Venäjällä aikoinaan.

Mä olin etukäteen kuvitellu pölhössä päässäni, että Havannassa tapahtuisi varmaan kaikkea ihan supersiistiä meidän siellä ollessa, siis jotain sellaista että Manu Chao vetäisi juuri silloin Havannassa ilmaisen ulkoilmakonsertin tai jotain. Mutta loppujen lopuksi me vaan käveltiin ympäriinsä ja käytiin joitain nähtävyyksiä kuvaamassa. Mulle tuli yhdessä vaiheessa Havannan katuja talsiessa ihan helvetin huono olo, ja oli pakko pysähtyä juomaan vettä, röyhtäilemään ja haukkomaan henkeä. Ajattelin, että nytkö se ruokamyrkytys sitten iski keskellä Havannan vanhaa kaupunkia, voi perkele kuinka hienoa, mutta huono olo taisikin lopulta johtua vain vedenpuutteesta ja siitä, että oltiin kävelty niin pitkään. Ravintoloissa ja baareissa käytiin myös tietysti, esimerkiksi jonkun hienon hotellin kattoterassilla kuudennessa (tai seitsemännessä?) kerroksessa, jonne me käveltiin portaita pitkin, koska mä en suostunu astumaan kamalaan kalterihissiin. 

Mä join Havannassa elämäni ensimmäistä kertaa Daiquiri-drinkkiä, joka oli ihan pirunmoisen hyvää! Tosin mä luulen, ettei sama Daiquiri maistuisi yhtään niin mainiolta S-ketjun baarissa Salossa kuin kattoterassilla Havannassa. Daiquiri, Cuba libre ja Mojito on kaikki kuuluisia kuubalaisia drinkkejä, joita mä join matkan aikana vuoronperään. Mojitosta en tosin Kuubassa tykänny, koska ainakin hotellissa niillä oli tapana tunkea kokonainen oksanpätkä drinkin sekaan, joten koko drinkki oli ihan täynnä roskaa, vaikka sen oksan olisi heti kaivanu pois sieltä.

Mutta niin. Pietarin lisäksi Havanna muistutti aika ajoin eteläeurooppalaisia kaupunkeja. Vanhat autot, Che Guevaran naamakuvat ja joka kulmassa musisoivat kuubalaisorkesterit kuitenkin muistutti siitä, ettei nyt missään Etelä-Euroopassa olla. Mä näin muutaman sikaria polttavan katusoittajan ja siistin näköisen rastapään, mutta olisin toivonu näkeväni enemmänkin. Ehkä kaikista hienoin näky oli, kun kaksi kuubalaismiestä pelasi shakkia ränsistyneen talon portailla. Siitä välittyi juuri oikeanlainen Havanna-tunnelma, siis sellainen mielikuva joka mulla on aina Havannasta ollu. Havannan vanhassa kaupungissa oli kiehtova menneen ajan tuntu, ja vaikutti siltä, että kaupunki oli ollu huikeen loistokas kauan aikaa sitten, mutta nyt se oli kuitenkin ihan ränsistyny. Jotkut talot oli vaan puolikkaita ja yhdestä kasvoi puu. Toisaalta monet talot oli sisältä varsin hienoja ja laitettuja, vaikka näyttivätkin ulkoapäin yhtä surkeilta kuin meta-amfetamiinia 20 vuotta käyttäneen ihmisen naama. (Keksin ton vertauksen juuri äsken. En tiedä oliko nyt kovin hyvä.) Havanna oli mun mielestä huikeen mielenkiintonen kaupunki, joskin todella sokkeloinen ja sekava. Olisin eksyny sinne heti yksin, mutta onneksi maailman paras karttasuunnistaja eli äiti oli mukana.

Tengo la camisa negra!

Havannalainen katedraali oli aika tylsä ja persoonaton