LISTAUS: Kolme asiaa, joita kaipaan menneisyydestä. Ja kolme asiaa, joita en kaipaa.

KOLME ASIAA, JOITA KAIPAAN MENNEISYYDESTÄ:

1. Onnellisuus pienistä asioista. Lapsena oli helppoa olla onnellinen. Mä olin onnellinen melkein aina. Kaikista onnellisimmaksi tunsin itseni perjantai-iltaisin, kun mulla oli kädessä sirkusaakkospussi ja telkkarista tuli kivoja ohjelmia. Olin äärimmäisen innoissani, jos sunnuntaina oli serkun rippijuhlat tai jos näin lempinäyttelijäni telkkarissa. Nykyisin mä tarvitsen onnellisuuteen paljon enemmän. Ystävyyssuhteiden ja miesjuttujen täytyy olla kunnossa, töitä täytyy olla, rahaa täytyy olla, tavoitteita täytyy olla, mun paino ei saa olla liian korkea, ynnä muuta ynnä muuta. Ja mielellään pitää olla jotain odotettavaakin, ja siihen ei todellakaan riitä serkun rippijuhlat, vaan mieluiten matka tai isot synttäribileet. Mä en enää ilahtuisi sirkusaakkospussista ja televisiosta, vaan mä tarvitsen ihmisiä ja usein myös kaljaa.

2. Luovuus ja mielikuvitus. Mulla oli lapsena ja teininä saakelin hyvä mielikuvitus. Istuin melkein joka ilta sängyssä kirjoittamassa tarinoita. Kirjaakin kirjoitin kahden vuoden ajan. En muista miettineeni tarinoita ja niiden juonia ja henkilöhahmoja ikinä sen enempää, ne vain ilmestyivät päästä. Mun ensimmäinen tarina kertoi Dandeloora-nimisestä peikosta. Jotkut tarinat oli kieltämättä hiton noloja ja huonoja, mutta sillä ei ollut väliä, koska tarinointi oli niin mukavaa ja helppoa. Nykyisin en osaa kirjoittaa tarinoita enää ollenkaan. Viimeksi kirjoitin novellin luovan kirjoittamisen kurssilla 2010 ja jouduin senkin aihetta pohtimaan monta vuorokautta hittovie! Mä olin lapsena myös tosi hyvä piirtämään, mutta enää en osaa piirtää mitään.

3. Huolettomuus syömisen suhteen. Mä söin lapsena ihan mitä sattui. Koulun jälkeen söin välipalaksi hampurilaisia, hodareita ja Billy’s-pizzoja sekä vaniljajäätelöä, jossa oli kaakaojauhoa päällä. Iltaisin söin jätskiä vielä lisää. Jos mä alkaisin nyt syödä samalla tavalla, niin mä painaisin jo viikon päästä keskiviikkona ainakin kuusi kiloa enemmän kuin nyt. Nykyisin mulla on tarkat ruoka-ajat ja mä vietän sokerittomia päiviä ja lihattomia lokakuita. Mulla on karkkipäivä (=mässäilypäivä) sunnuntaisin, mutta senkin jätän joskus väliin, koska ”tällä viikolla on syöty jo tarpeeksi”. En mä tietenkään enää edes haluaisi syödä mikrohamppareita,

mutta mulla on ikävä sitä huolettomuutta. Lapsena sai syödä mitä vain ja silti kasvoi vain vertikaalisesti. Lapsena tuli myös liikuttua joka päivä huikeen paljon eikä asiaan kiinnittäny mitään huomiota. Nykyisin mä mietin päivittäin, että kuinka paljon mä oon tänään liikkunu, ja oon ylpeä itsestäni, jos oon liikkunu.


KOLME ASIAA, JOITA EN KAIPAA MENNEISYYDESTÄ:

1. Koulunkäynti. Mä en ikävöi lainkaan kouluaikoja. Mä en oikein tykänny koulunkäynnistä, ja kouluun lähteminen tuntui mun mielestä aina tylsältä, joskus jopa ihan paskalta, vaikka ei mulla sosiaalisia ongelmia ollukaan. Mä oon ollu paljon tyytyväisempi elämääni peruskoulun ja lukion jälkeen. Mun elämä on tuntunu paljon merkityksellisemmältä ja mä oon tuntenu itseni yksilöksi, kun taas koulussa hävisin valtavaan massaan. Mä oon nykyisin paljon varmempi. Peruskoulussa ja lukiossa mulle olisi ollu mahdottomuus käydä esimerkiksi yksin syömässä, mutta nykyisin käyn yliopistossa melkein aina yksin syömässä ja haahuilen välitunnit yksinäni, eikä se haittaa ollenkaan. Lukiossa mä jännitin esitelmien pitämistä ja ääneenlukemista ihan saatanan hirveästi, mutta enää yliopistossa nekään ei ole suuremmin hetkauttaneet.

2. Tietämättömyys. Mä en tienny 8-vuotiaana, mikä Metallica on. Mun kaverin isosiskolla oli huoneessaan juliste, jossa luki Metallica, ja mä luulin Metallican vain olevan sen julisteen merkki tai jotain. Vaikeinta oli se, ettei tietoa voinu hakea ja tarkistaa netistä. Tein kerran itsestäni naurunalaisen, kun kysyin kavereilta, mitä hippi tarkoittaa, enkä sen jälkeen kehdannu kysyä keneltäkään enää mitään.

3. Teini-iän vaatteet ja meikit. Mä meikkasin teini-iässä ihan perkeleesti. Kouluun ei voinu lähteä ennen kuin naamassa oli kolmea luomiväriä, puolen sentin paksuiset rajaukset ja hämähäkkiripset. Meikkasin aina samalla tavalla, vaikka aamun ensimmäinen tunti olisi ollut liikuntatunti. Meikkaaminen kesti joka aamu ehkä 45 minuuttia ja koulukuvausta ennen yli tunnin. Meikkaaminen ärsytti mua, mutta silti piti meikata. Myös teini-iässä käytetyt vaatteet oli hölmöjä, koska ne oli niin helvetin epäkäytännöllisiä! Farkut oli niin matalia, että koulun ruokalassa näkyi pyllyjä päivittäin. Myös talvitakit oli varsin lyhykäisiä, ja pakkasella munuaiset meinasi jäätyä. Äiti valitti mulle asiasta monesti ja mä suutuin hänelle joka kerta.

Voi vitura!