Lisko joka katosi autoon

Mulla on lemmikkieläin. Hänen nimensä on Eeka ja hän on 4-vuotias. Hän on leopardigekko eli lisko, jolla on täplikäs turkki, tai siis nahka. Eekan eliniänodote on 15–20 vuotta ja voi joskus olla enemmänkin. Eeka syö jauhomatoja ja muita ötököitä – tosin ihan kaikkia lajeja mä en uskalla hänelle ostaa tai pyydystää. Me kasvatettiin yhteen aikaan kotona ruusukuoriaisia, jotka synnytti julmetun isoja matoja, ja ne madot oli varmasti tosi maukkaita ja hyviä. Mutta ne itse ruusukuoriaiset oli ihan saatanan pelottavia otuksia ja ne karkailivat koko ajan purkeistaan ja lentelivät ympäri taloa ja pörisivät kovempaa kuin kaikki muut maailman pörriäiset yhteensä, siis vittu sentään sitä pörinää, joten meidän oli lopulta pakko lopettaa niiden kasvatus. Eeka on tosi sosiaalinen lisko, koska jos mä vaikka laitan käteni terraarioon, niin Eeka saapuu heti tutkimaan sitä eikä mene kannon alle piiloon. Mulla on ollu gekkoja melkein koko elämäni. Ensimmäiset oli Fisu ja Fisuliina, jotka sain 90-luvun puolivälissä. Leopardigekot on kivoja eläimiä, kun ne on niin hyvätapaisia ja helppohoitoisia. 

Eekan kotiin asti saaminen oli kyllä niin sekopäinen ja raskas prosessi että huhheijaa! Mä päätin keväällä 2010 pari kuukautta Fisuliinan kuoleman jälkeen, että tarvitsen uuden liskon. Menin intternettiin katsomaan ilmoituksia ja otin yhteyttä nurmijärveläiseen tyttöön, jolla oli muutaman kuukauden ikäinen gekkopoika myytävänä. Lähdin muistaakseni heti seuraavana päivänä liskonhakumatkaan ja otin mukaani pikkuveljeni Juuson sekä eväsrasiasta askarrellun liskonkantolaatikon. Nurmijärvellä me ihastuttiin uuteen liskooni saman tien, hän oli niin hurjan suloinen ja käyttäytyi todella rauhallisesti. Maksoin liskosta viisikymppiä ja lähdettiin ajamaan takaisin. No niin, kaikki sujui hyvin siihen asti, kunnes mulle ja Juusolle tuli nälkä ja me päätettiin pysähtyä Lohjan ABC-aseman Hesburgeriin syömään. Jätettiin lisko autoon laatikkoon ja käveltiin sisälle.

Roskaruuan himoille antautuminen kostautui ja vieläpä erittäin nopeasti. Kun me tultiin takaisin autolle, meidät kohtasi varsin ahdistava näky. Pienen pieni leopardigekkoni oli jollain käsittämättömällä voimalla siirtänyt laatikon kannen sijoiltaan ja kadonnut jäljettömiin. Voi helvetti soikoon perkele! Ajattelin ensin, ettei hän ole voinut vielä ehtiä sen pidemmälle ja kurkistin penkkien alle, mutta väärässä olin. Me etsittiin liskoa lopulta yli tunnin ajan Lohjan ABC-aseman pihalla tuloksetta, käytiin jopa ABC-marketissa ostamassa ruuvimeisseleitä ja jakoavaimia ja avattiin suurin piirtein koko auto siihen parkkipaikalle, mutta vitun liskoa ei näkynyt missään lävessä. Olin ihan haavoilla siitä kaikesta tonkimisesta ja henkisesti mä vasta haavoilla olinkin. Ajoin auton Lohjalta Saloon ja itkin koko matkan ajan. Vitutti ajatella, että mä olin ajanu Nurmijärvelle ja takaisin ja tuhlannu 50 euroa ja vielä toisen samanlaisen bensoihin ja että kaikki, mitä olin saanu aikaiseksi, oli hengen riistäminen viattomalta liskolta.

Kotiin päästyäni kirjoitin googlen hakukenttään ”Lisko karkasi”. Löysin viestiketjun, jossa liskoihmiset kertoivat tarinoitaan karanneista eläimistään. Niitä lukiessa mun toivoton olo muuttui toiveikkaaksi, koska melkein jokaisella tarinalla oli onnellinen loppu. Leopardigekot on aavikkoeläimiä, joten ei niitä pienet vaellusretket ja vedenpuute hetkauta. Mä myös tiesin, ettei gekoilla yleensä ole tapana karata ulos, vaan enemmänkin niitä kiinnostaa kaikenlaisiin reikiin ja onkaloihin tunkeutuminen, joten olin melkein varma, että siellä autossa hän vielä olisi. Seuraavat yöt pengoin autoa taskulampun kanssa, mikä oli hiton perseestä ja aavemaista, ja kävin välillä ajelemassa, koska öisin oli vain pari astetta lämmintä ja halusin lämmittää liskoani. Mä myös vein autoon sellaisen laatikon, johon lisko pääsisi mutta josta ei pääsisi helpolla pois, ja laatikkoon laitoin tietysti jauhomatoja. Yhtenä päivänä sitten, juuri ennen syntymäpäivääni, mä kävin autossa noin viidettäsadatta kertaa tonkimassa, ja siellä laatikossa se gekko sitten herranen aika soikoon olikin syömässä matoja ihan tyytyväisenä! Mä aloin kirkua onnesta. Kaikki pessimistit oli sanoneet, ettei se lisko siellä enää hengissä voisi olla, ja sitten mä sanoin että in your faces, siitäs saitte!

Mä en muista tarkkaan, kuinka kauan Eeka ehti autossa hengailla, mutta kyllä siinä viikko taisi mennä. Mä ehdin sinä aikana ajaa esimerkiksi Salosta Turkuun yhdeksi yöksi ja takaisin Eeka kyydissäni ja käydä jumpissa. Kavereita en kamalasti suostunu kuskailemaan, ettei kukaan olisi sattunu tallaamaan tai istumaan liskoparan päälle. Sen voin kyllä kertoa, että kaikki noi päivät oli helvetin stressaavia ja aika vaan laahusti. En nukkunu melkein ollenkaan enkä syönytkään yhtään mitään, paitsi kynsinauhoja söin koko ajan. En osaa kuvitella, miltä tuntuisi kadottaa läheinen ihminen, kun jo liskon kadottaminen tuntui niin kamalalta. Onneksi kyseessä oli sinnikäs aavikon eläin, joka luultavasti vaan nautiskeli vapaista päivistään auton kivoissa käytävissä ja onneksi tämä tapahtuma tapahtui toukokuussa eikä esimerkiksi tammikuussa, koska silloin lisko olisi aika nopeasti jäätynyt. Way to go, Eeka! Olet hieno eläin.