Mä en koskaan haluaisi maksaa tuhatta euroa merkkilaukusta. En, vaikka öljymiljonääriksi tulisin. En haluaisi myöskään saada sellaista lahjaksi. Mä en vihaa merkkilaukkuja tai merkkivaatteita, mutta ne ei mun mielestä vaan ole yhtään kiinnostavia. Kirpparit on paljon kivempia paikkoja kuin Silja Serenade -laivan Burberry-kauppa. Mulla ei olisi minkäänlaista motivaatiota sijoittaa hirveitä rahanivaskoja Louis Vuittonin laukkuun, kun en kyseisestä ihmisestä edes mitään tiedä. Sen enempää en tunne vetoa myöskään kalliita autoja kohtaan. Musta on tuskallista kuunnella, kun miehet kehuskelee kilpaa, kuinka hieno ja upea ja paras auto heillä on. Mulle olisi aika yhdentekevää, että tulisiko mies hakemaan mut kotoa uudella bemarilla vai vanhalla pösöllä. Kunhan auto ei hajoile koko ajan tai saastuta liikaa ja lämmitys toimii kunnolla, niin se on varmasti kiva auto. Upouudessa bemarissa olisi tosin se huono puoli, että sen kyydissä istuskellessa saisi jatkuvasti pelätä, että putoaako mun subway-patongin välistä kastiketta upouudelle matolle tai tuleeko mun menkat läpi upouudelle nahkapenkille tai jotain. Samantapaista stressiä koin silloinkin, kun kokeilin ajaa upouutta Mersua puoli kilometriä: mun oli varmuuden vuoksi väisteltävä jokaikistä kärpästä ja kuralätäkköä, ettei autolle vain olisi käynyt mitään! Samanlaista se olisi varmaan sen tuhannen euron laukun kanssa.
Kalliiden tavaroiden sijaan mä tuhlaan rahojani kokemuksiin. Mä ostelen mielelläni matkoja, risteilyjä, ravintolaruokaa, liikuntakortteja, leffa-, festari- ja konserttilippuja ja olutta. Mä haluan haalia kokemuksia, muistoja, valokuvia ja sen tunteen, että tässä elämä on (niin kuin PMMP sanoisi). Rakastan sitä tunnetta, kun voin joskus istua aloilleni ja juoda rahojani suoraan kurkusta alas, enkä saa koskaan morkkista siitä. Tää saattaa kuulostaa typerältä, mutta jos mun sulhaseni kysyisi, että haluanko mä mieluummin kalliin vihkisormuksen vai sen hinnalla toisen häämatkan, niin ottaisin häämatkan ihan varppina! Ensimmäinen voisi mun puolesta suuntautua ulkomaille ja toinen vaikka Suomen Lappiin, joka on romanttisin paikka jonka tiedän. Sormukset voisi ostaa sitten halvalla jostain. Kyllä ainakin mä osaisin arvostaa halvempaa sormusta yhtä paljon kuin tonnikaupalla maksanutta. Mä toki ymmärrän, että kallis vihkisormus on tärkeä symboli jolla on paljon tunnearvoa, mutta silti mä haluaisin, että mut yhdistäisi toiseen ihmiseen joku ihan muu kuin muutama timantti. Diamonds are a girl's best friend, paitsi mun.
Mun mielestä on siis järkevämpää tuhlata tuhat euroa matkaan kuin merkkilaukkuun. En tiedä, onko siihen olemassa mitään järkevää ja jykevästi perusteltua syytä. Tällainen mä vain olen. Sen mä kuitenkin sanon, että tuhannen euron merkkilaukku on siinä mielessä pöhelö ostos, että puolta halvemmallakin saisi jo varmasti mahtavan yläluokan laukun, mutta ulkomaanmatkat sen sijaan tuppaa olemaan aina kalliita. Musta on ihanaa, jos joku ihminen rakastaa merkkilaukkuja ja hän palkitsee joskus itsensä hankkimalla sellaisen ja hänelle jää sen jälkeen rahaa muuhunkin. Onhan merkkilaukussa hyvät puolensa: sen voi esimerkiksi myydä eteenpäin, mutta käytettyjä konserttilippuja ei konsertin jälkeen enää niin helpolla myydäkään. Ja joo, matkustelulle ja konserteille ei ole läheskään aina aikaa, mutta tavaroille on. Mutta mä en vaan ole kiinnostunu kalliista esineistä enkä unelmoi super-yybermäisen rikkaasta ja yläluokkaisesta elämästä. Vielä vähemmän mua kiinnostaisi näyttää sitä yläluokkaisuutta maailmalle. Mä oon varmasti paljon tyytyväisempi ja onnellisempi normaalipalkkaisessa, tasapainoisessa työssä kuin sellaisessa, jossa tavoitteena on jatkuvasti edetä kohti huippua ja miljoonia.
Mä luin kerran Demin keskustelupalstalla viestiketjua, jonka oli aloittanu joku teini-ikäinen tyttö, joka oli tuhlannu rahansa tuhannen euron ökylaukkuun. Neitokainen oli saanu rahat perintönä, ja nyt hän oli siis laittanu tuon koko perintönsä haisemaan YHTEEN AINOAAN KÄSI-VITUN-LAUKKUUN. Tytön tylleröisen ongelma oli siinä, että hänen äitinsä oli suuttunut tästä oikein kunnolla, ja tyttö kyseli Demissä hiiltyneessä tilassa, että mikä oikeus äidillä oli puuttua hänen ostopäätöksiinsä. Mun sympatiat meni kyllä aika totaalisesti äidin puolelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti